Motivaatiomies elokuvissa ja kirjastossa: Yksi lensi yli käenpesän

05/28/12
elokuvat / kirjat

She was fifteen years old, going on thirty-five, Doc, and she told me she was eighteen, she was very willing, I practically had to take to sewing my pants shut. Between you and me, uh, she might have been fifteen, but when you get that little red beaver right up there in front of you, I don’t think it’s crazy at all and I don’t think you do either. No man alive could resist that, and that’s why I got into jail to begin with. And now they’re telling me I’m crazy over here because I don’t sit there like a goddamn vegetable. Don’t make a bit of sense to me. If that’s what being crazy is, then I’m senseless, out of it, gone-down-the-road, wacko. But no more, no less, that’s it.

Tuttuna kuviona V for Vendettasta, arvostelen sekä kirjan, että elokuvan samaan aikaan. Siksi, että pystyn ja siksi että ihmisten pitäisi rynnätä kirjastoihin lainaamaan sekä DVD, että kirja, ahmimaan ne ja tekemään tarvittavat johtopäätökset. Samalla jatkan omaa antisankariteemaani ja pystytän pyhättöä maailman McMurphyille. Itse en sellainen uskalla olla, mutta sellaisia pitää olla, jotta itse uskaltaisi olla edes tuomitsematta heitä. Sillä tavalla voittaa itselleen ja muille vapauksia, dumaaminen on perseestä (hate is bad). Mainittakoon vielä, että yleinen ilmapiiri on täällä Suomessa suht järkevä, eikä meillä ole samanlaista painostusta päällä, kuin kirjan kirjoittajan Ken Keseyn USA:ssa.

Kirjasta ei tietystikään löydy hirveästi kuvamateriaalia, joten käytän elokuvan kuvamateriaalia Eugen-koulukunnan tyyliin. Sekä kirja, että elokuva ovat aikaansaaneet suuria tunteita ja kovaa eripuraa ihmisten välille:
1) Kirjan kirjoittaja Ken Kesey vihastui elokuvaan niin, ettei sanojensa mukaan ole koskaan katsonut sitä. Kerran hotellihuoneessa hän alkoi katsoa erästä elokuvaa, huomasi sen olevan kyseisen ja käänsi heti kanavaa. Ilta oli kuulemma pilalla.

2) Ohjaaja Milos Forman riitautui Keseyn kanssa jättäessään kertojapersoonan pois ja elokuvan teon aikana sai aikaan kovat matsit näyttelijöiden, etenkin Jack Nicholsonin kanssa. Jack veti harjoituksia ja puhutteli Milos Formania vain cinematographerin (suomennoksesta ei hajuakaan) kautta. Milos kuvasi näyttelijöitä herkeämättä ja jokin elokuvan kohtauksissa käytetyistä tympeistä naamoista on kuvattu näyttelijän kuuntelemassa ohjaajan ohjeita.

3) Louise Fletcher hengaili kuvausten välissä alusvaatteisillaan, koska piti Hoitaja Ratchedin näyttelemistä niin rasittavana.

4) Tuottaja Michael Douglas vaihtoi henkilökuntaa tiuhaan tahtiin taiteellisten erimielisyyksien takia.

Milos, Kesey, Louise ja Jack kaikki pokkasivat oscarit elokuvasta. Kukakohan hymyili leveiten silloin, kun muut pitivät kiitospuhettaan? Elokuvan teko on siis ollut riitaisaa, mutta samalla on tullut tehdyksi yksi elokuvahistorian kiiteillymmistä teoksista. Ocean’s -elokuvien kuvauksissa muuten kaikilla on tosi kivaa.

Elokuva on tehty vuonna 1975, seuraavan kerran kaikki 5 tärkeintä Oscaria (paras elokuva, paras ohjaus, paras miespääosa, paras naispääosa, paras käsikirjoitus) voitti Silence of the Lambs, vuonna 1991.

Which one of you nuts has got any guts?

Nykyajan ahtaalle ajetut pitävät Fight Clubbia syrjäytyneiden ja lässytykseen kyllästyneiden evankeliumina. Tuo elokuva on paljon velkaa One Flew Over the Cuckoo’s Nestille, joskin ei missään vaiheessa pääse samalle tasolle. Kimurantti aihepiiri on typistetty turpaanlyönniksi ja kumihanska kädessä nussimiseksi, kun Käenpesän hahmot ja tapahtumat tekevät pointin selvästi elinvoimaisemmin. Maskuliininen ja feminiininen voima, valta, soveliaisuus, koko, hulluus, itsetyydytys ja itseuhraus, vapaus ja kontrolli, yhteiskunta. Jumalautaperkele!

 

Kirjan ja elokuvan sankari on Randle McMurphy. Omien sanojensa mukaan hän on vain kaveri, joka nussii ja tappelee enemmän kun on soveliasta ja siksi hänet on passitettu vankilaan. Oikeasti McMurphy sanoo, mitä kuulee herrakerhojen nurkkapöydissä, minkä naiset kirjoittavat pöytälaatikoihinsa tai minkä toiset tunkevat syvemmälle alitajuntaansa. McMurphy on vimmainen pakkaus elinvoimaa, potenssia ja itsetuntoa, ilman haavekuvia itsestään ja muista. Rankalla itsensä toteuttamisella McMurphy näyttää muille, millaista on oikeasti olla vapaa ja kuinka vapaata miestä vihataan. Vankeja eivät ainoastaan ole potilaat, vaan kaikki kirjan/elokuvan henkilöt. Vallanhaluiset haluavat valtaa ja vihaavat niitä, joihin heidän valtansa ei ulotu.

 

Henkilökuntana toimii selkärangattomat lääkärit ja pääpiruna häärivä sairaanhoitaja, vihalla kahlitut sairaanhoitajan palkolliset lihakset, sairaalan umpihullu PR-mies. Kaikki henkilöt ovat kykeneviä näkemään, mitä ympärillä tapahtuu, mutta voimattomasti seuraavat yhden voimakasta tahtoa. Kontrolli ja typeryys, valta ja valistus. Kun ihminen pitää itseään syntisenä, hänet on helppo houkutella tekemään parannus millä tahansa keinolla. Jonkun toisen sanelema “hyvä päämäärä” kuulostaa, pöh, hyvältä.

 

Päällikkö Bromden on kirjan kertoja ja elokuvasta puuttuu tyystin Bromdenin trippailut ja kerronta. Bromden näkee koneiston toimimassa ja painajaisissaan näkee ihmiset koneina toteuttamassa koneiston tahtoa. Rikkinäiset koneet on teljetty mielisairaalaan korjattaviksi. Kirja on hyvin alleviivaava kuvatessaan Bromdenin hulluutta. Bromden on peloteltu heikoksi ja skitsofreeniseksi kääpiöksi, vaikka hereillä olleessaan hän olisi pitkä ja voimakas. Bromdenilla on voimaa ja kokoa, kirjassa hänen kokemansa pienuus on yksi tärkeistä teemoista, elokuvassa se jää puuttumaan.

Billyltä on riistetty ääni ja pallit. Hän on äitihahmon ikeessä, kokematon ja pelokas. Väkivaltaisessa pyrkimyksessä vapauteen, Billy huomaa itselleen kasvaneet cojonesit ja antaa itseään kiristettävän aiheesta itsemurhaan asti. Billyä on “suojeltu” ja kun hän herää onnellisena ja kyvykkäänä syntiensä ääreltä, ohjelmoitu häpeä iskee päälle. Super-Bowlin väliaikashowssa vilahtanut tissi maksaa miljardeja, lapsia pitää suojella. Äidit kodeissaan rutistavat pienen Billy Bibbitinsä lujemmin rintaansa vasten.

Dale Harding on älykäs sielu, joka häpeää itseään ja kaikkea itsessään. Hän tuomitsee omat piilevät homoseksuaaliset taipumuksensa ja päättää siksi alistaa koko miehuutensa. Kun mieheltä viedään miehuus pois, hänestä ei tule naista. Hänestä tulee ei mitään. Vaikka elokuvan ja kirjan henkilöistä suurin osa on miehiä, teemat eivät rajoitu miehiin tai miesten ja naisten väliseen valtapeliin. Molemmat sukupuolet ovat kärsijöitä. Harding on kirjassa hyvin näkyvä hahmo, elokuvassa ei niinkään. Kirja toimii paljolti dialogin voimin ja Harding on niissä suuressa osassa. Elokuvassa mennään tapahtumien painolla ja Harding on näissä enemmänkin vain osallistuja.

Henkilögalleriassa riittää iloluontoisia ihmisiä, jotka ajautuvat kahnauksiin mielisairaalan henkilökunnan kanssa. Sitä mukaa kun McMurphy rehellisyydessään tönii epäköhtia ja hieroo ylivaltaa vastakarvaan, muut asukit heräävät horroksestaan. Uhrit joko pelastuvat tai kuolevat ja syntipukiksi asetetaan McMurphy, jolle suoritetaan standardi psyykkisten sairauksien hoitoon tarkoitettu leikkaus. Hissuksiin pitää olla, leiki kiltisti tai tuijota seinää.

Elokuvan opetus ei ole se, että aamuerektiotaan pitäisi ulvoen käydä esittelemässä naapurustolle. Lobotomian kasvoilta paistaa viesti: Eikö se nyt jumalauta ole ihan vitun selvää, mitä kaikki tämä sovinnaisuus tekee yhteiskunnalle ja sen jäsenille?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

arto@motivaatiomies.com

Comments are closed.

0 Comments

There are no comments yet.

Balloons theme by
Moargh.de